Esmérian Luomiskertomus

Kymmeniä tuhansia vuosia sitten erästä saarreketta asutti suuri, kuusisilmäinen hirviö, Kemirõ. Sillä oli käärmeen eturuumis, vuohen eturaajat, suden takaraajat, ja luinen skorpioninhäntä. Se oli saanut alkunsa suuresta myrskystä, jolloin kaikki elementit, mm. tuli, ilma, maa ja vesi kietoutuivat yhteen, taistelivat, repivät toisiaan, mutta väsyttyään joutuivat sulautumaan toisiinsa. Elementtejen, etenkin ilman ja tulen raivo patoutui "etupäähän", josta muodostui käärmeen eturuumis, oikeastaan kaula. Käärmeen eturuumis symboloi siis vihaa, katkeruutta ja kieroutta. Elämänhalun hirviömäinen olio sai elementeiltä, kuten vedeltä ja maalta, ja siksi se kasvatti vuohen eturaajat, leijonan keskiruumiin ja suden takaraajat.

Koska Kemirõ asutti saarreketta yksin, se oli tuomittu kuolemaan nälkään. Ravintoa ei löytynyt - saarreke oli autio, kuin maanpäällinen helvetti. Se oli paikka, jossa asuvalla ei olisi minkäänlaista toivoa selviytyä elävänä. Sitä paitsi Kemirõ oli sen verran suurikokoinen hirviö, että sillä ei ollut edes paljoa liikkumatilaa saarrekkeella, hädin tuskin se pystyi edes jaloittelemaan. Hirviö väsyi, sen energiavarat kuluivat liikkumiseen, lihastoimintoihin, hengittämiseen ja ennen kaikkea hengissä pysymiseen. Se kärsi suunnattomista tuskista ja nopeasti se alkoikin uupumaan. Kemirõ asettui makaamaan saarrekkeelle, auringontapainen taivaankappale teki sen olon tukalaksi. Sen elämänhalu alkoi valumaan pois - kirjaimellisesti. Auringonkaltainen taivaankappale porasi tuskallisesti sen suomuiseen nahkaan reikiä, joista elementit alkoivat pakenemaan. Vesi virtasi vuolaana Kemirõn kehosta, ja olento alkoi kuihtumaan. Vesi ravitsi kuihtunutta ja lohkeilevaa maata, saarreketta. Koska saarreke ei ollut täysin tasainen, vesi virtasi Kemirõn kuihtuvan ruhon haavoista risteilevinä jokina, ja vähitellen saarrekkeen ympärille muodostui suuri meri. Kemirõ menetti voimansa, ja viimeisen, korahtavan hengenvetonsa jälkeen se kuoli. Kuolleen hirviön ruho alkoi vähitellen muuttumaan maaksi, ja nyt siitä vapautuivat myös tuli ja ilma (sekä valo & pimeys, jos näitä kahta voi luokitella edes elementiksi). Kemirõn liha ravitsi maan, ja niinpä saarrekkeella alkoi kasvamaan ruohoa, erilaisia kasveja ja puita.

Kemirõn lihasta muodostuivat ensimmäiset Esmérian asukkaat, jotka olivat mm. erilaiset kasvinsyöjät, lihansyöjät, jättimäiset pedot, linnut ja myrkylliset kalat. Tuli saastutti petoeläinten mieliä, ja saattoi muutamia lajeja sukupuuton partaalle. Kemirõ oli uhrannut henkensä, saadakseen Esmérian kukoistamaan. Ja niin oli tapahtunut. Myöhemmin, noin muutaman tuhannen vuoden kuluttua asettui Esmériaan myös asumaan ihmismäisiä olentoja, kuten kääpiöitä, vampyyreita, ihmissusia, haltioita, ja tietenkin perusihmisiä. Heistäkin osa oli hyviä, osa pahoja, sillä tuli ja pimeys eivät katsoneet kenet kirosivat, ketä riivasivat, kenen ylle langettivat huonon onnen.

Kemirõn taru kulki ihmiseltä toiselle, ja he perustivat uskonnon, ja alkoivat palvoa tätä mystistä olentoa, joka oli Esmérian luonut uhraamalla itsensä kaiken hyvän vuoksi.