Kaupungin tori

Torilla kulkee yleensä melko paljon ihmisiä, vaikka he yleensä pysyvät sisätiloissa. Tori sijaitsee Emýran pohjoismeren rannassa, jossa saattaa nähdä meren eläviä.Torilla myydään yleensä eniten ruoka- ja ase tarvikkeita. Toria ympäröi sadat vanhat, vaatimattomat pienet talot ja muut rakennukset. Ihmiset uskaltautuvat yleensä yhtenä samana päivänä lähtemään porukalla torille ostamaan viikon ruoat, jotka yleensä ovat kuivaruokaa jne. Tori on suht. kaukana keskimetsästä, jotta ihmiset uskaltaisivat käydä ostoksillaan, ilman pelkoa että pian metsästä hyökkäisisi peto, jonka hampaa kiiluisivat, sen vatsa kurnisi nälästä ja kylkiluut paistaisivat. Silloin ihminen tietäisi loppunsa koittaneen ja loppuhan se olisikin. Juhlapäivinä torille saapuu yleensä orkesteri (mikäli pääsevät perille ehjin nahoin) joka soittaa juhlapäivän mukaan oikeaa musiikkia.

[parannus ehdotuksia otetaan vastaan! En jaksanut panostaa..]

- Jack

Kurkkuani kuivasi, ääneni oli muuttunut käheäksi ja tuntui kuin pöly olisi nielun ja kurkun seutuville kasaantunut paksuina kerroksina. Hoipertelin eteenpäin huojuvin, hieman ontuvin harppauiksin, kitani tuntui kuivalle, ja kaipasin sitä vanhaa kunnon kaakaota, jota oli terästetty sopivalla määrällä rommia. Silmääni kirveli häikäisevät, ohuehkot ja varsin terävät, kirkkaasti säihkyvät auringonsäteet, jotka pujottelivat valkoseinäisten rakennusten mustien savupiippujen takaa (tosin minä näin rakennukset esimerkiksi suuren paatin kannen mastoina ja takilana.) Kohotin naarmuisia, pitkänomaisia käsivarsiani ja asettelin nahkaista, vanhaa ja paikoin kulunuttakin silmälappua paremmin oikean silmäkuoppani päälle. Kuuntelin omia askeliani, kenkieni nahkaliuskat kopsahtelivat epätasaisessa rytmissä ihan normaalia, mukulakivistä valmistettua, kapeaa tietä vasten, mutta hallusinaationi takia korvieni tietenkin piti mennä vääristämään kuulemiani kopsahtelut sellaisiksi, millaisille ne todennäköisesti kuulostaisivat hiomattomia, vankkoja ja karkeita laivankannen lankkuja vasten. Suuntasin askeleeni torin reunamalla olevaan tavernaan, jonka julkisivu vääristyi todentuntuisesti hytteihin vievälle käytävälle. Oloni oli jollain tapaa sekava, unelias, noh, olin silti tottunut olemaan niiden koukuttavien "taikasienieni" vallassa. Avasin tavernan oven, ja olin vähällä kompastua kynnykseen. Kompuroin sisälle tavernaan ja sihahdin jotain epämääräistä itsekseni. Huojuin kohti baaritiskiä, miten jollain niin pienellä 'kasvilla' voi olla niin ihmeellisen suuri vaikutus johonkin itseään huomattavasti kookkaampaan eliöön, kuten minuun, sillä sienet olivat saaneet minut luulemaan tavernan olevan jonkin laivan ns. keittiönkaltainen, neliönmallinen, melko kotoisa huone. Nojauduin baaritiskin rosoista, hiomatonta, raa'asta materiaalista valmistettua pintaa vasten, ja tuijotin miespuolista baarimikkoa, joka oli näkökenttääni vääristynyt keittiön emäntänä. "Kuules muija, laita rommikaakao tulemaan ja vähän äkkiä..", mumisin. Baarimikko kohotti toista kulmaansa ja vastasi sitten: "Näytät juoneen jo riittämiin jotain vettä väkevämpää.." "Anna nyt sitä rommikaakaota tai kadut syntymääsi!", huudahdin varsin kovaäänisesti. Baarimikko kumartui tiskin ylitse ja kuiskasi minulle, "Häivy, lietsot levotonta tunnelmaa tänne. Sinunlaisiasi ei täällä kaivata, ymmärrätkö?" "Älä kuule minulle ala!" Ärähdin, ja oikea käteni hakeutui nahkaiselle asevyölleni, joka oli lanteillani. Vetäisin vyöstä esiin haurasrakenteisen, kuivuneen ja käpristyneen risun, jonka hallusinaatioideni takia näin isoisäni kauniina miekkana. Risu kuitenkin oli liian hauras ja se napsahti poikki kiskaistuani sen esiin. Baarimikko tuijotti hetken minua, suupielet nykien, sitten hän räjähti nauramaan.

Kinzoku
---

Hiilenharmaaseen kaapuun kiedottuna astelsin torilla - askeleeni olivat lähes äänettömät, ellei reisillä olevat kotelot olisivat kolahdelleet reittä vasten varsin äänekkäästi. Siivet olivat tiukasti selkään taitettuna, jos sattuisin niitä liikuttamaan, syntyisi jonkinsortin pieni narina. Kyllä - siipeni olivat näes metallista tehdyt. Siniharmailla silmillä vilkaisin taivasta kohde, kuitenkin hieman mintunvihreitä räikeämmät hiukset valuivat aina silmän eteen. No, ainakaan näin henkilöllisyyteni ei tulisi ilmi. Toki minua saatettaisiin pitää kummajaisena selässä olevan 'möykyn' takia - tai ainkin niin olennot, jotka eivät ole tietoisia siivistäni olettaisivat. Enkä tosiaankaan haluisi siipiäni esitellä - minuahan pidettäisiin kummajaisena. Yritin painaa siipiä paremmin selkää vasten, jonkinsortin narina kuuluikin, mutta möykky paremmin katosi selästä. Laukkua asettelin paremmin olalle ja tarkistin reisiltä, olivatko senbon neula aseeni vielä tallella. Kyllä - olivathan ne, sielä missä pitääkin - eli reisikoteloissaan. Astelin ehkä tavernaa kohde - ainakin kävisin syömässä ja kenties ostaisin jotain matkaevästä. Ei tyhjällä vatsalla kauas pötkitä. Ovea avasin, ihmettelin kyllä, miksi porukka nauraa räkätti. Hiljaisin - lähes äänettömin askelin suuntasin kohti tiskiä - jossa tuo.. puupää huitoi katkenneella risulla. No, taisipa naurun aihe selvitä. Istahdin jonkinsortin jakkaralle ja nojasin hieman tiskiä vasten. Odotin hetken, jotta baarimikko lopettaisi naurun ja kiinnittäisi minuun huomion - eikä sen sijaan tuijottaisi risumiestä. Ei, riitaa haastavan risumiehen kanssa baarimikolta oikestaan meinasi päreet palaa, tai ainakin niin kuvittelisin, jos joku tuntematon noin vain tulisi huitomaan risulla - tarkemmin sanottuna katkenneella risulla. ' Ei herran isä.. ' Tyydyin vain ääneen hymähtämään, kun jakkaralta nousinkin ja varsin napakasti nappasin kaappikelloa paidan kauluksesta ja perässään hiljalleen aloin raahata. Toki hanttiin pistoja tuli, mutta enpä juurikaan välittänyt, että kyseinen henkilö huitoi kättäni risunpätkällä ja rääkyen jotain miekasta. Nauru tuntui yltyvän entisestään, suljin oven perässä ja irrotin otteen hyypiön niskasta. Kädet kiedoin rintakehälle puuskaan ja hupun alta tuijotin.. Miten sen sanoisi.. Psykopaattia? '' Tajuatko yhtään, mitä teit? ''

- Jack

Joku riepotteli minut ulos tavernasta, vaikka kuinka yritin rimpuilla. Vihollisellani selvästi täytyi olla panssari, sillä miekaniskuni eivät tehonneet häneen, että "rakastin" hallusinaatioita, niiden takia kun ei voinut koskaan olla varma, olivatko ne totta vai kuvitelmaa, harhoja. Silmäni valehteli minulle samoin kuten korvani, kaikki vääristyi silmissäni niiden pikkuruisten sienien takia, jotka näyttivät niin harmittomille ulkoapäin, mutta olivatkin varsin tujua tavaraa. "Päästä irti!", rääkäisin, ja ihme kyllä, 'viholliseni' päästi irti minusta. "Mitä minä muka tein? Sinähän se tässä riehut, hullu!", jatkoin rääkymistäni miehelle, joka vähitellen alkoi muuttua silmässäni hallusinaation takia haiksi. Kirkaisten hypähdin ilmaan, pyörähdin ympäri ja lähdin ryntäämään miehestä poispäin. Laivan kannen lankut katosivat altani, sen tilalle ryöppysivät suuret vesimassat. Aloin huutamaan hädissäni. Isäni oli aina kehottanut minua opettelemaan uimaan, mutta en koskaan ollut hänen neuvojaan totellut. Ja tässä sitä oltiin, uimataidottomana keskellä kuvitteellista, mutta silti niin todentuntuista, hyisen kylmää ja suolaista merta. Kompastuin puunjuureen ja mätkähdin ruohikolle, onneksi en sentään mukulakivikadulle, tai olisin saattanut vahingoittaa itseäni pahemman kerran. Minä tunsin sen niin aitona; ahnas ja synkkä meri nielaisi minut sisäänsä, jolloin vaistomaisesti aloin huitomaan ilmaa käsilläni, kauhoakseni kuvitteellista vettä, ja samalla potkin jaloillani, edes auttaakseni pintaannousu-yrityksiäni. "Apua! Minä hukun!", rääyin paniikissa ja pärskin, raahautuen vähitellen eteenpäin.

'' .. Ja lapsenvahdiksi vielä. '' Tyydyin hymähtämään, askelia lähdin ottamaankin kyseistä 'hieman' vähäjärkistä tyyppiä. '' Ei ei, en halua kuolla näin..! Haluan kuolla onnellisena, haaksirikkoutua tuonne saarelle, mutta en jaksa uida.. EI EI, HAI, PYSY KAUKANA! '' Pyörittelin silmiä ja astelin kaappikelloa kohde, joka tuntui vain.. ryömivän kauemmas. '' Ehkä pitäisi vähän rauhoittua, tai jotain? Tuota menoa loukkaat itsesi, tai kenties sydämmesi pettää. '' Hymähdin ja kädet ristin takaisin rintakehälleni. ' Mokomakin kaappikello.. ' En kyllä tajua, miksi ylipäätänsä yritin 'auttaa' kyseistä henkilöä. Jämäkällä otteella yritinkin tyypin jaloilleen nostaa, toki, kun tämä räpiköi kuin kala kuivalla maalla, ei se oikeastaa ollutkaan, ehei. Toki kaapuni hieman rajoitti liikerataa, muuten siipeni korostuisivat varsin hyvinkin selästä kumartuessa, ehkä pahimmassa tapauksessa siiven kärjet onnistuisivat pilkottamaan 'helman' alta. '' Nouse nyt jaloillesi.. '' Jupisin, samalla kun raastoin käkeä ylös.

- Jack

Tunsin kuinka kuvitteellisen hain leuat tarrasivat minuun kiinni. Aioin parahtaa kivusta, mutta sitten sainkin huomata, ettei tällä yksilöllä ollut hampaan hammasta leuoissaan. Hai raastoi minua ylös, pois meren keskellä sijaitsevasta pyörteestä, joka oli äskettäin vähällä kaapata minut mukaansa. Se, että tämä kuvitteellinen hai kuvitteellisessa meressä puhui, sai minut kurtistamaan naisellisesti nypittyjä kulmiani. Hai kiidätti minut pintaan, liikuttelin huuliani suuta availlessani kuin kala kuivalla maalla, kun rikoin vedenpinnan ja ripeästi vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa (todellisuudessa tässä vaiheessa mies oli kiskaissut minut ylös jaloilleni). Hai, naurettavaa, ei se mikään hai ollut, vaan delfiini, ihan selvästi. Takerruin kaksin käsin miehen käsivarteen, samalla kun harhoissani kuvittelin hänet delfiininä, jonka selässä olevaan evään olin tarttunut kelluakseni tyynessä, hyvin verkkaiseen tahtiin pienesti aaltoilevassa meressä. "Kiitos, delfiini.." Tunsin oloni turvalliseksi, tunteeseeni vaikuttu voimakkaasti minut äskettäin varmalta kuolemalta pelastaneen delfiinin läsnäolo. Painauduin delfiinin evää vasten. "Haluan pois vedestä..", huuleni sinersivät ja liikkuivat hieman kankeasti puhuessani delfiinille, oletinhan että se ymmärtäisi puhettani.

'' .. Herran pieksut '' Tyydyin hymähtämään ja lähdin kaappikelloa taluttamaan. Kännissä - tai muuten vain aineissa, ei näistä koskaan tiedä. Jupisin hiljaa jotain itsekseni ja ympärilleen vilkuilin. ' Mikäkin kummajainen.. ' Ajattelin ja vilkaisin taas vaihteeksi käsivarressani roikkuvaa. '' Toki voi höllentää hieman otetta, jotta veri kiertäisi. '' Töksäytin, silmiä taas vaihteeksi pyörittelinkin. Askeleet olivat vaimeat, kiitos pehmeiden kengänpohjien. Tosin, en ollut ketään tuomitsemaan kummajaiseksi tekemisten perusteella - itsekkin olin mitä olin, ei kukaan oikeastaan voi teoilleen mitään. Oikeastaan on joskus kivakin auttaa jotakuta. Lopulta, silmääni pisti jonkin puun varjossa oleva tuoli - pitkä ja puinen. Talutin.. Sanotaanko nyt että narkkaria kys. tuolia kohde. Ohjasin kyseisen henkilön tuolille istumaan, itse istahdin tuolin toiseen päähän. '' .. Saa jo kädestä irti laskea. ''

- Jack

Delfiini uiskenteli kohti saarta, jonka repaleisessa, ajansyömässä rannassa oli pitkä, mutta silti suhteellisen kapea alue pelkkää hiekkaa. Hiekan takana kohosivat ensimmäiset palmupuut, joiden takaa kauemmas levittäytyi sankan kasvillisuuden valloittama alue, joka toi minulle mieleen viidakon. Hetken kuluttua sain istahtaa auringonlämmittämälle hiekalle, josta vapautui mukavasti lämpöä tasaiseen tahtiin, tuntui kuin olisi istahtanut jonkinsorttisen istuimenlämmittäjän päälle. Delfiini jäi matalikkoon, ei, se möngersi luokseni, työntäen itseään eteenpäin jäntevällä pyrstöllään ja kyljissään olevilla evillä. "..Saa jo kädestä irti laskea..", delfiiini sanoi. "Mutta eihän delfiineillä käsiä ole! Sitäpaitsi en minä roiku sinun kädessäsi.", uskottelin niin itselleni, vaikka todellisuudessa asian laita oli toinen, minä nimittäin oikeasti olin takertunut miekkosen käteen kiinni kuin takiainen takkiin, tai käärme rotan ympärille. "Päästäisit nyt vain irti.." Ja kun sitten tottelin miehen pyyntöä, syömäni sienet aiheuttivat aistiharhoja, hallusinaatioita, joiden mukaan palmut kaatuivat, ja osuessaan toiseen kasviin, sekin kaatui, ja pian koko viidakko oli kaatunut kuin tiheään jonoon asetetut dominonappulat. Saari vaihtui puutarhaksi. Istuin aistiharhojeni mukaan makuuasentoon asettautuneen, luppakorvaisen koirapatsaan selän päällä (todellisuudessahan istuin tuolilla, vaikken sitä tiedostanutkaan, tai jos tiedostin, niin hyvin hämärästi, sumensihan sienet järkeni tyystin). Hallusinaatioissani tämä kyseinen koirapatsas yllättäen pongahti raajoilleen, jolloin kaaduin kohti kentauripatsasta, aivan, delfiini oli vaihtunut kentauripatsaaksi. Rääkäisin törmätessäni "kentauripatsasta" vasten, paniikissa toisen ohitse yritin juosta, sillä kuvitteellinen, henkiin herännyt, aggressiivinen patsaskoira pinkaisi perääni leuat loksuen.

'' .... '' Enpä sanonut mitään, päätin olla vain hiljaa ja seurata kummajaista. Aika vikkelään kyllä etumatkaa hankki itselleen, huokaisin ja yksinkeratisesti avasin rusetin kaavustani - asettelin kaavun kaksinkerroin olkalaukulle ja siipiä naristen hieman levittelin. Muutamalla siiveniskulla ilmaan kohosikin. Kyllä - voi metallisiivilläkin lentää, jos sattumoisin on siipiin asetettu loitsu, joka 'kutoo' nahka osat siipiin, kuten lepakonkin siivissä nahka osat. Tosin, siipiini ei näkyviä nahkoja tullut, en oikein itse tajunnut loitsua, mutta niin Alex oli selittänyt. Suurin, voimakkain siiveniskuin kirin välimatkaa umpeen - tosin näin hankin liiankin helposti huomiota. Tihensin siiveniskuja ilmaan, joten hiljalleen aloinkin laskeutua. Toista jalkaa hieman koukistin, kun toista suoristin maata kohde. Taaksepäin vilkuileva narkkari lähestyikin yllättävän nopeasti, levitin vain siivet sivuille - ja pam, juoksipa päin.

- Jack

"Hyaah!", huudahdin törmätessäni metallisiipiin, ja tasapainoni menettäessä lennähdin taaksepäin takapuoli edellä maahan. Katseeni nostaessa törmäämääni henkilöön, näin ensimmäistä kertaa tämän todellisessa olomuodossaan, toisin sanoen sienien vaikutus oli lakannut, onneksi. Vasemmanpuolimmaisella, myrkynvihreällä ja ainoalla silmälläni jäin tuijottamaan henkilöä. Aloin puremaan kapeaa, rohtunutta alahuultani ja painoin sitten katseeni kenkiini. Oikea kämmeneni siirtyi hieromaan ohimoani, mutisin jotain anteeksipyynnön kaltaista, ihan hävetti riehumiseni, ja kaiken lisäksi en juurikaan muistanut mitään sekoiluistani. Niiden pienien, aikuisen ihmisen sormea kolme kertaa lyhyempien, violettejen sienien syöminen ei kannattanut. Sitäpaitsi niillä oli sivuvaikutuksiakin, mm. päänsärkyä, joka jyskytti varsin kovaan tahtiin sykkeeni rytmissä takaraivossani, samalla kun pääkoppani sisällä humisi. Metallisiipinen miespuolinen henkilö ojensi käsivarttaan minulle, ja tarrasin siitä kiinni. Hän auttoi minut ylös maasta, ja päästin sitten hänen kädestään irti.

Taittelin siipiä hieman naristen selkääni vasten, kun olkalaukulta kaavun otin ja sen harteilleni kietaisin - ainakin peittämään siivet. '' Toivottavasti ei tarvitse toista samanlaista tälliä aiheuttaa. '' Solmin kaavun kiinni, ettei se vain valahtaisi harteilta. Sitemmin kiedoin kädet puuskaan rintakehälleni. Siipiä pari kertaa heilautin, jolloin narinaa selästä kuului. Hiilenharmaa kaapu myötäili siiven liikkeinä, jolloin se helmaa nostikin kaavusta hieman. Huppua en raaskinut enään päähäni vetää, olivathan suurimmaksi osaksi olennot sun muut lennellessäni nähnyt kasvoni - kai. '' Kinzoku Tsubasa. '' Lausahdinkin ja muutaman kerran poskeani raaputin - ylemmän, tummanvihreän viirun kohdilta. Toisella kädellä hieman siirsin hiuksia pois silmiltä, sattuihan se välillä - ei, liian usein vierähtämään oikean silmän eteen.

- Jack

"Kiva nimi sinulla. Minä taas olen Kinrui Kuruoshii, mutta kutsu minua mieluummin Jackiksi, koska en pidä oikeasta nimestäni", sanoin ja yritin jonkinsorttista hymyä huulilleni pakottaa. Toinen käteni oli hakeutunut niskaani hieromaan. Haroin näkökenttääni halkovia hiussuortuvia sittemmin pois silmiltäni, ja käteni niskastani hakeutui pois, hiplaamaan oikeassa korvanlehdessäni olevaa korvakoruani. Painoin sitten katseeni taas maahan. "Oikeastaan minä voisin tästä nyt mennä, niin en häiritse sinua sen enempää", mutisin ja lopetin korvakoruni hiplaamisen, ja annoin käsieni sitten reunustaa rentoina kylkiäni. Pieni, hyvin kepeä, viileä ja mukavan raikas tuulenviri takertui hiuksiini, pörröttäen ja kieputtaen hiuksiani kuin olisi niitä tanssittamassa. Olin jo aikeissani kääntää miekkoselle selkäni, ja luikkia pakoon ennen kuin kerkeäisin tehdä jotain vielä pahempaa.

'' Jaa-a, juttuseura ei olisi koskaan pahaksi. Toki voit mennä, jos siltä tuntuu, en estele. '' Hymähdin ja vihertäviä hiuksia siirsinvasemman korvani taakse. Suoristelin aika lailla ihoamyötäilevää paitaani, kädet taas hakeutuen puuskaan rintakehälle. En oikeastaan jaksanut enään hiuksia 'ojentaa', sillä menivät miten menivät, ihan sama se minulle oli. Taivastapa taas vilkaisin, kuitenkin varsin hitaasti katseeni laskinkin miekkoseen. '' Ja muutenkaan, et voisi enään yhtään pahentaa tilannetta - olen tottunut 'ongelmatilanteisiin' liiankin hyvin. '' Jatkoinkin vielä, painoa varaten toiselle jalalle enemmän. '' Ei nimittäin ole helppoa olla metallisiipinen paladri. ''

- Jack

"Anteeksi.. mikä?!" silmät laajentuneina tuijotin hölmistyneenä paladria, mikä se sitten lieneen olikaan. "Metallisiipinen paladri..", mies toisti ja painoi katseensa maahan. Rapsutin takaraivoani mittaillessani hivenen arvioivasti toista katseellani. "Määrittele sana 'paladri'.", mumahdin. "Etkö sinä tiedä mikä paladri on?", hän kohotti toista kulmaansa kysyvä ilme kasvoillaan. Pudistin pienesti päätäni ja huokaisin hartiat lysyssä. "En ole koskaan sellaisesta kuullutkaan." Sitten hän alkoi kertomaan minulle mikä paladri oli.

Hetken kuluttua olinkin jo saanut selitettyä paladri-rodun. '' Kai nyt tajuat? '' Kysäisin, yritin selvästi ja mahdollisimman lyhyesti selittää 'enkelikansan' tärkeimmät asiat. Muutaman kerran heilautin siipiäni. '' Siksi minulla on metalli siivet, kun siipeni olivat syntyessä halvaantuneet ja isäni rakensi minulle siivet. '' Selitin lyhyesti, hiuksia hieman siirtäen kasvoilta pois toisella kädelläni. Kuitenkin ristin oikean käteni takaisin rintakehälle puuskaan. '' Siipikansan ei ole aina helppoa elää normaalien ihmisten parissa, saatetaa pitää kummajaisinakin.. ''

- Jack

Naurahdin itsekseni, hymy kaartui kapeille, rohtuneille huulilleni. "Tiedätkös. En ole pitänyt sinua kummajaisena koskaan. Sitäpaitsi minä se tässä kummajainen olen." Oli mukavaa tietää olevansa taas vähän entistä viisaampi hänen kerrottuaan paladreista. "Menemmekö jonnekin? Minulla ainakin on nälkä.", totesin avoimesti toiselle.

'' Hmh.. Kaiketi minunkin pitäisi jotain syödä. En oikeastaan ole kunnolla syönyt muutamaan päivään. Kaiketi voisimme poiketa vaikka jonkin sortin tavernassa syömässä? Tosin, en ajatellut tavernakohtauksen takia syödä kyseisessä tavernassa enään. '' Pienesti virnistin, äänettömin askelin tepastelinkin miekkosen ohitse - olettaen tämän seuraavan. Katseeni vaelteli monissa rakennuksissa, nimikylttejä hieman tihrustin, jos vaikka niissä jotain ravintolan kaltaisesta lukisi. ' Ravintola pilvi, hmh, kaiketi voisi olla hyväkin. ' Ajattelin ja talssin kyseistä ravintolaa kohde. Narisevan oven avasin, astelin sisään varsin raikkaalta tuoksuvaan, sinivalko väriseen, avaraan tilaan. ( Jos ei laskettu pöytiä tms. mukaan. ) Astelin suoraan tiskille ja istahdin pehmustetulle jakkaralle. Tilasinkin itselleni jonkinsortin aterian.

- Jack

Olin seurannut paladria, ja nyt löysin itseni istumasta hänen vieressään olevalla jakkaralla, pöydän ääressä jonkinsorttisessa ravintolassa. Itse olin tottunut hämyisiin, täyteen ahdettuihin, lemuaviin, meluisiin ja pölyisiin kapakoihin, joten en oikein ollut tottunut tällaiseen, avaratilaiseen ravintolaan, jonka seinät kaiken lisäksi olivat sinivalkoiset ja tuolit olivat pehmustettuja. Ilma ei ollut tunkkainen, ja ravintolassa oli tänäpäivänä mitä ilmeisemmin melko rauhallista, olihan täällä meidän lisäksemme vain muutama asiakas. Vilkuilin miltei jatkuvasti vierelläni istuvaa miekkosta, joka oli nopeana poikana kerennyt jo tilaamaan itselleen ruokaa. Vieritin katseeni naarmuisiin käsiini, jotka lepäsivät pöydällä. Sipaisin pitkänomaisin, kapein sormin hiussuortuvat pois silmiltäni ja nostin katseeni sitten 'Kintaaseen', vierelläni istuvaan paladrimieheen siis. Mies lusikoi suuhunsa ruokaa täyttä häkää. "Mmh... Taidan ottaa vain leipää ruoaksi..", totesin, osoittaen sanani enemmän itselleni kuin seuralaiselleni. Sysäsin jakkaran syrjään noustuani sen päältä ylös, astelin baaritiskille tilaamaan leipäni, ja piakkoin istahdin takaisin jakkaralle leipäkorin asettaen eteeni pöydälle. Poimin punaisella liinalla päällystetystä leipäkorista ensimmmäisen leipäsiivun ja aloin mutustamaan sitä kaikessa rauhassa. Leipä oli uunituoretta, ja se höyrysi lämpimänä.

Hupun olin päästäni laskenut - kuuluuhan se hyviin pöytätapoihin. Hiilenharmaa kaapu oikeastaan leväten harteillani, solmittu kiinni hupun 'juurista' aika ohuilla nöyreillä. '' .. Hmh, taidan olla onnekas, ainakin siinä mielessä, että joku uskaltaa edes kanssani puhua, eikä juosta karkuun. On hieman huonoja kokemuksia vuosien varrelta kerääntynyt. '' Yllättävää, harvoin edes puhun paljoa, tuskin juuri ollenkaan. Kaipa jotenkin luotin Jack'iin, tai en, en oikeastaan ollut varma. Miranda jätti jälkeensä vain pimeyttä, tuskaa ja surua. Tosin, siitähän on monia vuosia, mutta asiat painuivat liiankin yksityiskohtaisesti mieleeni.

- Jack

Vilkaisin hieman yllättyneenä miekkosta. Onnekas minun seurastani? Kuinka kukaan voi olla onnekas tällaisen idiootin juttuseurasta?, ajattelin samalla kun tyrkkäsin käsinpunotun leipäkorin paladrin eteen. "En jaksa syödä enempää, sinä puolestaan syöt kuin hevonen, ei millään pahalla." Hymy kaartui huulilleni viedessäni katseeni eteeni. Silmäni laajentui kuitenkin äkillisesti, samalla kun suupieleni vetäytyivät taaksepäin, irvistin sillä minut yllätti tyhjästä ilmaantunut päänsärky joka jyskytti kalloni sisällä. Kasvonpiirteeni vääristyivät hetkellisesti varsin voimakkaasti, irvistäessäni kivusta. Nojasin ohimoani kämmeniini, ja upotin sormeni otsahiuksiini. Tuska oli sen seuraus, kun oli jättänyt väliin sienien säännöllisen syömisen. Tiesin olevani pahasti riippuvainen niiden sienien aiheuttamasta mukavasta mielihyväntunteesta, vaikka nimenomaan sienien takia oloni oli usein sekava ja jälkeenpäin hyvin kurja. "A-anteeksi, mutta minun on mentävä.", sanat karkasivat huuliltani, ja hetkessä olin noussut jakkaralta, ja ryntäsin ulos ravintolasta. Lähdin hölkkäämään ajankuluttamaa, epätasaisista ja erikokoisista, pinnastaan sileäksi kuluneista kivistä koostuvaa katua pitkin. Mitä kauemmin olisin ilman sieniä, sitä pahemmat vieroitusoireet saisin kitua. Minä suuntasin nopeat juoksuaskeleeni kohti salaista kätköäni, jossa sieniä piilottelin muilta maallikoilta. Nämä sienet kun olivat arvokasta, jokseenkin hyvin tujua tavaraa.

Hymähdin. En oikeastaan ollut yhtään yllättynyt, että näin kävisi. Ruokahaluni kaikkosi ja nousinkin jaloilleni. Jätin maksun pöytään ja jonkin sortin tarjoilija kävikin ruuantähteet ja rahat noutamassa. Asettelin hiukset hieman oikean silmän eteen ja hupun päähän vedinkin. Äänettömin, rauhallisin askelin tepastelinkin hieman rauhallisemmalle alueelle, jossa kenties voisin harjoittaa ammuntaa.
Pianpa rauhallinen, pieni metsäaukeama kaupungin laidalta löytyikin. Laskin hupun päästäni ja vilkaisin taivasta. Katse hakeutui kiertämään ympäristössä, mahdollisissa puissa. Rusetin avasin ja kaavun laukunkera asettelin sivummalle. Toki laukusta otin kaksi mustaa laatikkoa, jotka sisälsivät 300 senbon neulaa. Toisen laskin hetkeksi käsistäni maahan ja hakeuduin toisesta reisikotelosta ottamaan 'konetta', johon laittaisin kyseiset lippaan. Luukun avasin ja paikoilleen asettelin tarkasti. Varmistimen olin päälle pistänyt, etten vahingossakaan liipasinta painanut. Toiselle 'käsiaseelle' tein saman jutun ja hieman ympärilleni taas vilkaisin. Yllättäen, äkisti aloin kahta asetta pyöritellä varsin taivasti ja varmistimet päältä 'vedinkin' pois. Tiukan otteen kädensijoista otin ja etusormet asettelin liipasimille ja vetäisinkin. Joka liipasimen vedon takia puuta kohde sinkosikin 3 senbon neulaa. Vuorotellen molemmista aseista liipasimesta vedinkin, kunnes syöksähdin puuta kohde - tiputtaen lennosta kädensijojen päästä olevista teristä suojat. Yksinkertaisen pyörähdysliikken teinkin ja vuorotellen molemmista teristä tulikin varsin syvähköt viillot puun rusehtavaan runkoon. Pyörähdyksen päätyttyä - jalkaani kohotin ja tarkasti varoinkin 'tallomasta' neuloja, ponkaisin vauhtia ja takaperin volttia aloinkin tehdä. Siivet äkisti levitin, jotta laskeutuisiin kyykkyyn. Toki lennon aikana olin muutamia neuloja ampunut puuta kohde - tarkasti ammuinkin, sillä yhtään ei tainnut ohitse mennä.
5 minuuttia, 10, tai jopa vartin olin harjoitellut. Lippaisiin olinkin alkanut keräillä neuloja takaisin - hyvät, lähes koskemattomat neulathan muuten hukkaan menisivät. Asettelin yksi kerralla pienistä rei'istä neulat lippaan sisälle ja jotain itsekseni samalla mutisin.

- Jack

Olin saapunut erään lehtipuun juurelle. Sen rungon ympärille oli varissut käpristyneitä, kuivuneita ja repaleisia, erisävyisiä ja värikkäitä, sahalaitaisia lehtiä runsaasti. Etsin tuttua, puun juurelle asettamaani ns. maamerkkiä, joka sai tälläkertaa olla pystysuomuinen, varsin kapea käpy. Mutta haravoidessani katseellani puunrungon tyveä kehystävää lehtikasaa, en havainnut etsimääni. Hädissäni, päänsäryn pahentuessa, kyykistyin ja aloin levittelemään lehtikasaa entisestään. Sormeni upposivat lehtien sekaan, kääntelin lehtikasaa, ja pyörittelin sitä käsissäni. Missä helkkarissa se käpy oli? Sitten yllättäen, tonkiessani hieman syvemmältä lehtikasaa, sormeni hipaisivat tuttua, suomupintaista käpyä. Huokaisin helpotuksesta ja aloin siirtelemään lehtikasaa sivuun kohdasta, josta olin löytänyt etsimäni kävyn. Hetken kuluttua lehtikasan alta oli paljastunut multaa, jota aloin sitten kaksin käsin kaivamaan, jolloin kuivuneita, lohkeilevia multapaakkuja työntyi kynnenalusiani likaamaan. Vaikka kuinka kaavin ja kaivoin multaa, jouduin lopulta luovuttamaan asian suhteen; sieneni olivat kadonneet jemmastaan. Ehkä joku oli varastanut ne. Nousin kyykystä ylös ja pyyhin multaisia sormiani housuihini. Lähdin hölkkäämään poispäin kätköstä, takaisin kaupungin torille. Täytyi etsiä paladri. Ehkä hän tietäisi sienien katoamisesta, tai auttaisi niiden löytämisessä.

Olinkin saanut kerättyä suurimman osan neuloista talteen ja koteloihin asetellut, kaavun olin viikannut laukkuun nätisti ja askelia lähdin ottamaan - matka muonaa torilta kaiketi ostamaan. Ei ilman ruokaa voisi matkustaa kovinkaan kauan - ellei osaisi metsästää. Reisikotelot pienesti kolahtelivat askelien mukaan. En ollut lippaita ottanut pois, mutta varmistimet olin jättänyt, ettei koteloiden paksusta pohjasta vahingossakaan singahtaisi neuloja, jotka saattaisivat jalkaterään ikävästikkin upota. Katseen olin maahan painanut ja astelsin eteenpäin. Tiettyjä, tuttuja kysymyksiä singahteli pääkopassani edestakaisin - nämä kyseiset kysymykset jo pitkäänkin vaivannut, enkä siltikään tunnu vastauksia löytävän. Taivasta taas vilkaisinkin, hymähdin ja mukulakivipolkua pitkin viimein astelin. Syrjäseudulla asustavat perheet kaiketi ikkunoista kurkistelivat, ei joka päivä metallisiipisiä paladreja voi nähdä. Ei, en kuitenkaan välittänyt katseista, niitä olin liikaakin joutunut huomaamaan.
About muutaman minuutin päästä talot harventuivat, kävelinhän varsin ripeästi. Torin kojuja kohden astelinkin, katse maahan painuneena. Toki välillä vilkuilin eteeni, etten mihinkään törmäisi.

- Jack

Näkökenttääni ilmestyi tuttu paladri. Katse maahan painuneena hän käveli eteenpäin kohti torin kojuja. "Hei! Odota!", huudahdin ja rynnin melkein pää kolmantena jalkana paladria kohti ja olin vähällä törmätä hänen selkäänsä. "Anteeksi kun minä sillä tavalla lähdin..", hengästyneenä painoin kämmeneni reisiini, ja painuin hieman kumaraan, tasaamaan hengitystä. Yllättyneenä paladri kääntyi puoleeni, tuijottaen minun ilmaantumista paikalle kuin mitäkin ihmettä. Suoristauduin hyvään ryhtiini saatuani hengitykseni tasattua, hain suoranaista katsekontaktia paladriin. "Minne matka..?", kysyin. "Kojuille.", miekkonen vastasi. "Mmh, tulen mukaasi...", päänsärkyni oli tainnut hellittää hetkeksi. "Tiedätkö sinä mitään violeteista sienistä..?", kysyin meidän suunnatessa askeleemme yhtä matkaa kojuja kohti. Hän joutui sovittamaan askeleensa minun askeleihini, olinhan häntä lyhyempi joten askeleenikin olivat oletettavasti pienempiä mutta ripeitä.

'' En liiemmin ole opiskellut kasvitiedettä, hyvä että erotan edes kärpässienen herkkusienestä. '' Hymähdin ja käteni levätenkin osittain housun taskuissa, vihertäviä hiuksia puhalsinkin silmien edestä. Reisikotelot edelleen 'kolahtelivat' reisiäni vasten, jonkinsortin vaimennettua paukutusta kuuluenkin. Jotain hiljaa lausahdinkin omalla kielelläni, jota tuskin juuri kukaan ymmärtäisi - ellei olisi opiskellut paladria. Vaikka askeleet olivat muuten äänettömät - asekotelot pilasivat aina hiljaisuuden. Ja varsinkin nyt - kun lippaatkin olivat lisäpainona.